Slider

Negatiivinen perhepuhe vaikuttaa

lokakuuta 13, 2020

Olen aina rakastanut lapsia ja ajattelin jo esiteininä haluavani äidiksi ihan viimeistään 23-vuotiaana. Noh, kuten näkee, olen nyt 29-vuotias ja lapsia ei ole. Ensimmäistä kertaa ikinä olen nyt vuoden ajan pohdiskellut, että haluanko niitä sittenkään? Entä, jos se tunne tulikin vain ympäristön normeista ja tykkäänhän mä esimerkiksi matkustaakin moniin paikkoihin, joihin en silti koskaan muuttaisi.

Okei, ehkä ylläoleva on vähän huono verrokki, mutta olen vakavasti pohdiskellut, että riittäisikö mulle elämässä se, että mulla on muita läheisiä lapsia, kuten molemmat kummityttöni ja veljenpoikani. Olen pohdiskellut tätä asiaa moneen otteeseen niin Joen kuin ystävien kanssa, ja kaikki mut läheisesti tuntevat sanovat, että "kyllä sä Katri haluat", yksi jopa kuvaili, että olen persoonana "jo äiti ilman lasta", hah. Myönnän tämän olevan kyllä totta siinä mielessä, että olen onnellisimmillani lasten seurassa. Lapset on vaan niin siistejä ja ihania kaikessa rehellisyydessään, tunteikkuudessaan ja ilossaan.

Olen yrittänyt miettiä, että mistä se vastahakoinen tunne ja pelko on nyt viime aikoina tullut. Tuleeko se siitä, että vihdoin elämä on vakiintunut sen verran, että perheen perustamista voisi tosissaan ajatella ja siksi se pelottaa? Vai kaikesta siitä negatiivisesta perhepuheesta, mitä kaikkialta kuulee? Luulen, että molemmista. Olen aina ajatellut, että vauvan luonne ja temperamentti ratkaisee paljon, millainen vauva-ajasta tulee, ja että se ei missään nimessä ole ruusuilla tanssimista. Mutta kun kuuntelen joitain (onneksi vähän etäisempiä, eli ei läheisimpiä lapsellisia ystäviäni) tuttuja tai tuntemattomia äitejä somessa tai livenä, kaikki vaikuttaa niin hirveän raskaalta, ettei hommaan kannata edes ryhtyä. Olen oikeasti huolissani siitä, onko mua varustettu sellaisilla voimavaroilla, joita lapsi vaatii? Olen tosi introvertti ja tarvitsen paljon omaa aikaa. Ja lapsi valitettavasti on vähän niin kuin naamatatuointi, sen hankkimisesta täytyy olla 150% varma.


Erityisesti entinen työkaverini sai mulle pinnan alle vahvan pelon omien voimavarojen riittävyydestä. En kuulemma tiedä, miltä oikea väsymys tuntuu, koska mulla ei ole lapsia. En kuulemma tiedä, miltä kiire tuntuu, koska mulla ei ole lapsia. Mulla on varaa ostella itselleni asioita, koska lapsi ei ole viemässä niitä vähäisiä rahoja. Näitä asioita olen kuullut useasti lapsellisilta tutuilta, kun olen avautunut omasta huonosta olosta tai ollut innoissani vaikka keikkalipuista. Silti kuitenkin haluaisin uskoa, että pohjimmiltaan onnellisuuteni ja tyytyväisyyteni elämään olisi kokonaisuutena korkeampi, jos meillä olisi lapsi. Olen jopa lukenut tutkimustietoa tästä aiheesta, ja ilmeisesti lapsiperheet ovat keskimäärin onnellisempia kuin lapsettomat perheet. Tämän näen tuntemissani lapsiperheissä, joissa elämä vaikuttaa väsymyksestä ja mahdollisesta pienestä kaaoksesta huolimatta oikein ihanalta ja onnelliselta.

Mutta tottahan se on, mulla on aina ja iänkaikkisesti vauvakuume - ollut varmaan siitä asti kun itse olin vauva, heh. Uikutan tuttujen ja tuntemattomien vauvojen perään ja mikään ei tunnu niin ihanalta kuin se, kun kaveri kysyy, haluanko ottaa heidän vauvan syliin! Olen tosi usein oikeasti jopa toivonut "yllätystä", jotta universumi päättäisi minun ja meidän puolesta :D Ollaan mieheni kanssa puhuttu moneen otteeseen, että lapsi varmasti antaisi elämälle ja ihan vaikka vaan viikonlopuille uudenlaisen tarkoituksen ja merkityksen. Olisi ihanaa saada luoda se oman perheen arki, oman perheen tavat ja rutiinit. Olla tarvittu ja se maailman tärkein jollekulle ja nähdä, millainen omasta ja meidän lapsesta tulisi. Mutta silti oman vapauden menetys ja lisävastuu sekä henkisesti että taloudellisesti pelottaa välillä tosi paljon. Välillä sen unohtaa ja sitten taas hetken päästä pelottaa.


En elä itse omaa elämää negatiivisen kautta ja olen aina halunnut äidiksi. Siksi harmittaa, miten paljon tuota negatiivista perhepuhetta viljellään ja lapsettomia monesti väheksytään. Toisaalta myös ymmärrän, että pienten lasten vanhemmat ovat väsyneitä ja heillä on oikeus puhua heidän omasta todellisuudestaan sellaisena kuin se on. Enkä missään nimessä koskaan ikinä haluaisi, että lapsellinen ystäväni lakkaa kertomasta mulle tosiasioita, koska pelkää edistävänsä mun vanhemmuuspelkoja!! Asioilla on aina niin monta puolta ja se vaikeuksista valittaminen voi auttaa sitä pienen vauvan äitiä jaksamaan oikeasti raskaassa arjessa. Ja mäkin valitan ihan kaikesta muusta kavereilleni, hah. Ennen kaikkea siis oikeastaan toivoisin, ettei lapsettomien väsymystä, uupumusta tai kiirettä vähäteltäisi vain siksi, että heillä ei ole lapsia. Se pelottelu "odota vaan kun saat lapsia, sit vasta väsyttääkin" ei auta ketään. Kaikilla meillä on omat taakkamme eikä kukaan saisi niiden painoa toisen puolesta arvostella.

Lusikkana soppaan myös korona mietityttää tässäkin asiassa. Aktiivinen vaihe tulee asiantuntijoiden mielipiteiden perusteella kestämään vuosia. Sen jälkeenkin pahimmassa tapauksessa vuosikymmenten ajan jatkuu koko maailman ylitse pyyhkivä taloudellinen kriisi. Mitä, jos jompikumpi meistä tai pahimmassa tapauksessa vaikka molemmat, lomautetaan tai joudutaan työttömiksi? Mitä jos Suomi ei enää kykenekään elättämään työttömiään tai lapsiperheitään kuten aina tähän mennessä? Samalla tiedän, että on periaatteessa järjetöntä suunnitella elämää ja sen elämistä jossittelun ja pelkojen varaan, kyllähän sosiaalisesti kehnommissakin maissa lapsia syntyy joka päivä. Toisaalta olen niin pirun turvallisuudenhakuinen...


Crocker trench coat
Esprit blouse
Indiska skirt
Vagabond mule flats
Saint Laurent bag

Valitettavasti lisäpaineena sain pari vuotta sitten tietää, että mulla on terveydellinen seikka, joka voi vaikeuttaa raskautumista tai tehdä siitä jopa mahdotonta. Se tuo itsessään jo paljon paineita kaikkiin niihin kysymyksiin siitä, miksi meillä ei ole jo lapsia. Pari vuotta sitten tuon diagnoosin saatuani olin todella surullinen siitä, että se ainoa asia, jota olen aina varmasti halunnut (=olla äiti) ei välttämättä onnistu, ja jokainen lapsikysely viilsi kuin puukko. Siksi olen avoimesti kertonut tästä terveydellisestä seikasta asiasta kysyneille ystäville, eikä mua enää ollenkaan haittaa heidän kysymykset.

Kun puolituntematon henkilö kysyy lapsiasiaa aivan puskista, tuntuu se vähän ahdistavalta, koska he eivät tiedä terveysasioistani. Lapsia kun ei noin vain tehdä...

4 kommenttia:

  1. En kyllä ikinä lakkaa ihmettelemästä, minkä takia edelleen on olevinaan täysin OK kysellä nuorten lapsisuunnitelmista tai ahdistella juuri tuolla "odota vain kun saat lapsia..." -lauseella. Itsekin olen joutunut samanlaisten kysymysten ja ahdistelujen uhriksi varsinkin työelämässä, ja aina juurikin hieman vanhempien, jo lapsia saaneiden naisten toimesta. Mielestäni ei ole todellakaan OK kysellä tällaisia henkilökohtaisia asioita, varsinkaan kun ei ikinä voi tietää mitä kenelläkin on taustalla. En ole kuitenkaan (tähän mennessä) uskaltautunut sanomaan vastaankaan, lähinnä vain vastannut jotenkin mahdollisimman epäselvästi näihin uteluihin. Erityisesti on jäänyt mieleen, kun eräs minua parikymmentä vuotta vanhempi naispuolinen työkaverini totesi (kun työporukassa oli tullut puheeksi, minkä ikäisiä kaikki olemme ja minun ikäni kuultuaan), että onneksi hän itse hankki lapsensa nuorempana kuin mitä minä olen, koska ei enää yhtään vanhempana olisi kestänyt pikkulapsiaikaa valvomisineen yms. Siinä vasta negatiivista perhepuhetta kerrakseen, tuli itselleni sellainen olo, että tarkoittaako tämä nyt jotenkin, että olen jo liian vanha saamaan lapsia (vaikka todellisuudessa en ole vielä edes ihan kauhean lähellä kolmeakymppiä).

    Itsekin olen aina välillä havainnut samantapaisia ajatuksia kuin mistä kirjoitit, epäilystä/vastahakoisuutta ja jopa pelkoa lapsien saamista kohtaan itselläni. Tavallaan alkaisi olla sellainen vaihe elämässä, jossa lapsi voisi olla tervetullut, mutta toisaalta epäilyttää, että onko kuitenkaan tarpeeksi valmis vanhemmaksi, pitäisikö vielä odottaa jne. Kun taas toisinaan tuntuu, että kohtahan alkaa olla jo kiire enkä haluaisi odottaa enää yhtään. Itselleni suurinta epäilystä on viime aikoina aiheuttanut se, että päinvastoin kuin sinulla, niin en ole oikein koskaan ihan hirveästi ihastellut pieniä lapsia tai tullut heidän kanssa erityisen hyvin toimeen. Toisaalta olen aina ajatellut, että oma lapsi olisi kuitenkin aivan eri asia, kuin jonkun sukulaisen tai tuttavan lapsi, jota näkee vain silloin tällöin.

    Tsemppiä sulle pohdintoihin ja mukavaa syksyä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mulla sama, etten ole osannut siinä hetkessä sanoa oikein mitään muuta kuin vastauksen kysymykseen tai sitten epämääräisiä muminaa. Ja huhhuh, tuo vanhempi työkaveri ja hänen kommentti! Miten joillakin ei ole sellaista asiattomuuden filtteriä...

      Sanoitit niin hyvin mun tunteita myös <3 Ja tuohon asiaan, ettet pidä lapsista, voin kertoa, että mulla on tosi monta ystävää jotka eivät pidä muiden lapsista mutta ovat aivan hullun rakastuneita omiinsa.

      Samoin sinne ihanaa syksyä ja tsemppiä pohdintoihin <3

      Poista
  2. Tosi kiinnostava postaus - ihanan rehellistä ja avointa pohdintaa! Samaistun moneen kohtaan, vaikka en itse vielä elämässä kuitenkaan ole siellä asti, että lasten hankkiminen olisi ajankohtaista. (Seurustelen, mutta työkuviot eivät vielä ole tarpeeksi vakaat.) Olen itse aina pitänyt lapsia itsestäänselvänä asiana, sillä vanhempia ihmisiä katsellessa näkee, kuinka paljon sisältöä, iloa ja onnea iso perhe tuo. En haluaisi itse vanhentua yksin, vaan uskon tuon sinunkin mainitseman merkityksen tunteen olevan tosi vahva! En itse edes tykkää pikkulapsista, vaan haluaisin samantien fiksuja, ajattelevia lapsia :D

    Puhuin itsekin aiemmin lasten hankkimisesta - mutta teini-ikäisenä minulle selvisi, ettei biologisten lasten saaminen ole minulle terveydellisistä syistä mahdollista. Se sattui, koska olin aina pitänyt perhettä itsestäänselvänä toiveena ja "elämän tarkoituksena". Onnekseni nykyään on lahjamunasoluja ja muita vaihtoehtoja, ja pidän perheen perustamista yhä selkeänä tulevaisuudensuunnitelmana. Vaan ei pitkään aikaan.

    Mieleeni on myös tullut sellainen ajatus, että nykyään sitä lasta harkitaan rationaalisesti ehkä vähän liikaa, koska voidaan. Ei tarvita elättäjiä ja huolehtijia eläkepäiville, kuten köyhemmissä maissa. En tiedä, onko sitä koskaan oikeasti ns. valmis hankkimaan lapsia, vai olisiko juurikin tuollainen "vahinko" itseasiassa paras tapa - siinä ei auta kuin sopeutua tilanteeseen. :D Ja ihmismielihän sopeutuu uusiin tilanteisiin valtavan hyvin!

    Kaikkea hyvää ja tsemppiä, etenkin arvostan kun puhuit siitä, ettei lasten saaminen ole niin itsestäänselvä asia kaikille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista <3 Ja niinpä, oon miettinyt ihan samaa, että nykyään on vähän liikaakin valinnanvaraa ja se varmasti vaikuttaa... Saman efektin näkee vaikka parisuhteissa tai työelämässä, koska se mentaliteetti on että aina on ruoho vihreämpää aidan toisella puolella ja niin paljon vielä kokematta ja maita matkustamatta, aina voi hankkia paremman työpaikan jne. Eli tarjolla on paljon muitakin vaihtoehtoja kuin pelkkää perhe-elämää. Samalla tavalla tosin perhe-elämäkin on nykyään myös moninaisempaa eikä sitä perus "nainen kotona, mies töissä" historiasta tuttua meininkiä.

      Toisaalta on hienoa, että yksilön mahdollisuudet elämässä on niin laajat, mutta välillä tällaisissa päätösasioissa helpottaisi, kun ei olisi :D

      Ja kiitos kun kerroit myös sun kokemuksen siitä, ettei lasten hankinta ole tosiaan pelkkää "hankkimista". Harmillista kuulla, että siellä on tällainen tilanne ja olet joutunut käymään näitä eksistentiaalisia ajatusprosesseja paljon läpi. Onneksi tosiaan nykyään on niin paljon erilaisia vaihtoehtoja lasten saamiseen, vaikka ei ne aina lohduta ja ihan täysin ymmärrän sun pelot ja ahdistuksen asiasta. Paljon tsemppiä sinne ja ihanaa syksyä <3

      Poista

Sisällön tarjoaa Blogger.
Theme Designed By Hello Manhattan

Your copyright

& KATRI K. 2020